töissä on kivaa, mä viihdyn sielä. koulussa on tylsää, vaikka viihdyn sieläki ni opiskelu ei maita. toisaalta oon tyytyväinen mun todistukseen tällä hetkellä.

mun pään sisällä joku heittää voimakasta kuperkeikkaa. lähinnä se että mä en tiiä mitä mä haluun mun elämältä saa mut kuolee stressiin. oonhan mä onnellinen, oikeesti. toisaalta taas niin kasaan ahdistunu että hävettää. eilen rupesin kesken kaiken itkee ihan vaan sen takia et mä en jaksanu mennä seuraavana päivänä kouluun. syy kuullostaa tyhmältä, mut asia vaa meni nii. eihän mun sankarimieheni kyenny sitä ymmärtämään. ei sitä ois kukaan kyenny ymmärtämään.

ja mun koko keho kiehuu raivosta. se myös paisuu ruuasta ja se on noloo. mun oma kuva murtuu peilin eessä ku toteen taaaas vaan lihonneeni. joskus kuitenki pidän ittestäni ehkä ihan vähän.

mieheni soitteli mulle ja rupateltiin sitä sun tätä. mä vihaan sen ymmärtämättömyyttä mun asioita kohtaan. yleensä sanon vaan että unohda, koska musta on turhauttavaa vääntää asioita rautalangasta. ja ennenku kukaan käsittää väärin, toni on jo vaihtunu sitte joulun jälkeen, mä tyhmäilin myönnän.

mulla on hirvee ikävä monii ihmisii. kumma kyllä ei ketään läheisii ihmisii. menneisyyden ihmisii jotka haahuilee mun mieles menneysyyden kera. oon miettiny et pitäskö mun tehä radikaali ja jyrkkä käännös hätkähdyttämäl kaikki.

toisekseen mä en todellakaan tiedä mitä mun pitäs tehä, musta tuntuu et seinät kaatuu niskaan mut en osaa puhuu asioista. ei kukaan osais kuitenkaa auttaa, vähiten mun mies jolle joutuisin vääntää viel kaatuneiden seinien alta asiat rautalangasta. miks se ei ymmärrä? miks se ei ikinä ajattele mitään? se on aiheuttanu mun poissa-olon aikana mulle niin paljon mielipahaa ilman et se on ees ite ymmärtäny tehneensä mitää väärin. tajuton morkkis...

syvä anteekspyyntö

mul on ollu paussi. anteeks siitä, oon muokannu ja pilannu ja palannu ja vaikka mitä.

ruotsinmaalle kuuluu hyvää. nautin toisaalta täälä olosta, koska mun ei tarvii ajatella mitään. tai no toisinaa vaa. musta tuntuu et mut on lyöty henkisesti ihan kasaan: ''viivi mun täytyy kertoo...'' ei älä kerro, anteeks mä en pysty nyt kuuntelemaan. ja mulle tulee ilkee olo jota kadun.

vitun ihmis-suhde kiemurat räjähtää käsiin, ehkä mun pitäis sulkee puhelin, pistää kone kii ja nyhjöttää yksin nurkassa itkemässä ja miettimässä miks kukaan ei kuuntele. poikaystäväni ei osaa ymmärtää, se ei ymmärrä. se ei vaan osaa, vaikka kuinka yrittäisin kertoo ja vaikka se kuinka väittäis tietävänsä mitä tarkotan ni se ei sitä ymmärrä. se ei myöskään koskaan tuu ymmärtämään ja mä tiedän sen. se tässä muhun ehkä eniten sattuu, siks sanonki toisinaan sille tosi rumasti. muo ärsyttää syvästi. tekis mieli ravistella ja hakata oma pää sohjoks johonki kiviseinään, mut mitä mä siit hyötyisin?

mun pää on tyhjä, on sanaton ja ontto olo. hirvee tarve kuitenki purkaa ittensä sataan pieneen osaan. mä tunnen ihmisen joka ymmärtäis, mut en haluu purkaa sille kaikkee, en vaa jaksa. en haluu rasittaa sitä, mielummin kannan tän koko taakan omilla hartioilla ja itken kivusta.

antakaa mun hengittää, mä en jaksa.

Tänään menee hyvin - negatiivisesti.
Oon joka tapaukses vastaan, ihan sama mist puhutaan.
Ei natsaa, ä-ää, ihan paska.
Enkä myönnä mitään mitä joskus muka tein.
Eka sana mitä koskaan opin oli ei.
Oon kaikkee vastaan enkä minkään puolesta.
Negatiivisii terveisii Suomesta.
Asennoidun tappioon optimistisesti, Pessimisti yllättyy positiivisesti.

paras joulu eva

viivi sitä viivi tätä. tee toi tee tää, et mene sinne, olet täällä. kuuntele ku mä huudan sulle, älä huuda takas. joo ei mitä vittua millasta päänsärkyä ihmiset voi jouluaattona aiheuttaa, saati sitte pilata joulutunnelman. tai no mulla nyt kirjaimellisesti ei oo ollu sitte ala-aste vuosien jälkee mitää riemuu jouluu kohtaan. ainoo mitä ootan on se pikanen ruokailu, johon joudun aina jäämään tunniks tai kaheks jaarittelemaan omia asioitani ja puolustamaa omii mielipiteitä. ja sen jälkeen ollaa taas sotatilassa. joululahjojen avaamista en ees odota. istun joka joulu samassa nurkassa hymy persees ''kiitti oon aina halunnu värikkäät liian lyhyet säärystimet tai fantasia kirjan joita vihaan ylikaiken''

oisin mieluiten jääny nukkuu sinne tonin lämpimää sänkyy, mihi mulla mikää kiire oli ennenku faija soittaa mulle ja huutaa et sul ei oo koko vitun päivää aikaa asuu sielä. hei isi oon isotyttö ja tarpeeks useesti ku toistat ni en tuu ollenkaan kotii. toiseksee, mul oli hyvä olo. toni kävi töissä jonka ajan mä painoin untapalloo ja lopult sain sen takas mun viereen nukkuu. mun ympäril pyörii ''hyvä koti'' -kulissi, eikä kulissit ota sortuaksee. ensimmäisen ihmetellää ku tyttö ei saa mitää aikaseks ja se on nirppanokka ja ku se saa jotain aikaseks ja saattaa ehk tsäkäl olla häpi ni sit pyöritellää silmii ja sanotaa et sä oot kotona tai meet tallille. mul koulumotivaatio on nollassa, se ei ota noustaksee. toiseksee tahtoisin tallille just nyt heppailee kunnol. kolmanneksee tahtoisin tonin luo, mun päivät ilman sitä on lähes masentavii. neljännekseen mul on täl hetkel jäätävän syvä pelko persees.

ei mitää paineit tyttö hyvä oot kesäloman ruotsis et osaa kielii oot ilman tonii ja parhait ystävii, huolenpitoo ja ymmärryst. toisaalt mä pääsen taas toteuttaa unelmaa ja kuten joillakin on erittäin vaikeeta ymmärtää; mä todellaki ratsastan mielummin ku leikin kovaa ja vedän siideri kännei kesäloman ajan (tosin ne ei oo koskaan kuulunu mun tapoihin) anteeks, en oo siideri ihminen. ja toiseksee mun ''jipii ryypätää'' innostus meni ohi sitte ylä-asteen, toisilla se nääs vasta alkaa.

ruotsin vihko. vika sivu. kaks nimee. molemmist hyvät ja huonot puolet. mut miks vitussa huonommast vaihtoehdost sain kaikkii hyvii puolii jonku ominaisuuden ja huonoihin vaa kaks? ja miks vitussa sain turvallisempaa vaihtoehtoo hyvii puolii vaa kaks ominaisuutta ja huonoihin neljä. voi juku maailma käänty taas pää laelleen ja oon neuvoton. tä on taas tätä kohtalon ivaa niinku 16. päivä. tuhoon tuomittu ratkasu.

muo kuvottaa mun tyhmyys, ei täs muuta moi.

turhauttavaa

huoh se on taas menoo. ja mä tiiän mitä on taas tapahtumas. se menee taas saman kaavan mukaa. tee must tyhmä tai usko et oon tyhmä, et onnistu kuitenkaa.

tänää must tuntuu et mun hermot käy ylikierroksil. eilen muo suututti, koska se ei ymmärtäny muo. se ei tarttunu mun kommentteihin ja koittanu parantaa asioita niinku joku muu sankari. koin valtavan pettymyksen, sillä mä yritin. tänää muo suututtaa suunnattomasti, muo ei kiinnosta rypee itsesäälis ku tiesin kokeneeni murska häviön. mutku tää ei tullu mulle yllätyksenä. mä oisin eilisen keskustelun pohjalta osannu jo illalla vetää sen nimen yli mun kalenterista tai kirjottaa ''peruttu tapaaminen''. mä tajusin et se on ku muut. äitiki tuli taas paijaa mun tukkaa ja kertoo jotain mit en ees kuunnellu. todennäkösesti huomenna muo suututtaa vielä pikkusen lisää. sit sitä istutaa oman huoneen lattial seinää vasten sikiö asennos ja hakataa päätä seinää ja mietitää miks se vitutus vaa kasvaa. miks antaa kaiken painaa mieltä ku voi vaan olla kiukkunen hyväl syyl?

jos positiivisuuksii lähtisin hakee ni en nolaa itteeni taas koko klaukkalan nähen jossain netissä tippumal kovaa ja korkeelt todellisuuteen. oishan se samal suuri häpee ku siel ois muut onneensa kokeilleet prinssit tykkäämäs mun päivityksest ja järjestäis bileet mun kunniaks. se täst puuttuiski. ja oikein. oon nii vitun tunnevammanen etten kykene tuntee edes rakkautta. kiitos tästäkin kohteliaisuudesta saamaton mulkku. lämmitti suuuuuuuuuresti mun päivää, niinku se takapakkii ahkeraan kuluttava sankari ja muut päivään liittyvät ritarit.

kun yritin puhua sinulle oikeasta rakkaudesta, niin sinä tuijotat typeränä mun liikakiloja.