mä oon nii aivokalvoi myöten täynnä jengin rakkauden tunnustuksii gallerian blogissa. kilahtaa heti vitutus kelloon ku avaa gallerian ja siel on kymmenelt ihmiselt ainaki viis: rakastan suo nyt ja aina, oot namuin ja tärkein jne. -merkintöi. ja mun matikalla se ois 50 kpl joka päiväst ilmassa tihkuvaa rakkautta, joka ei oo osotettu mulle vaan jollekki joka asuu 100 kilometrin päässä tai ei muuten vaa omista sellast kämäst profiilii teinilandias. please säälikää muo sentti älkääkä venyttäkö mun hermoja enää milliikää. ne katkee.
lisäks mä oon taas vähän lisää katkera, toisaalt mä opin. vaik mä tällä kertaa selvisin enimmäksee säikähdyksellä, mä oisin jääny pikkusen kaipaa sitä henkistä tukee. mulle vaan todetaan: kyllä se oikeesti on ihan mukava. mä toteisin mielelläni et ei se mukava ollu täst oli leikki kaukana. päätin sit kuitenki niellä sen ystävän osottaman tuen ja istuu hetken hiljaa ja miettii. sit keräsin kimpsut ja lähin takas vaeltaa. mul jyskytti enemmän ku kovaa päässä et mitä jos se ehkä oiski onnistunu, oiskohan mulle taas todettu; älä välitä ei se tosissaa ollu, oikeesti se on tosi mukava. jooko oo hiljaa en kaipaa enää yhtäkään mielipidettä. mä tiedän et vika on mussa ja se riittää okei? usko ihmiseen jonka oot tuntenu sen puol vuotta, sillä mähän tässä tarinan keksin.
mitä useemmin sitä siis tyytyy pitää suunsa kiinni. sitä vähemmän saa arvaamattoman häkellyttäviä kommentteja niskaansa.
tunsin myös törkeen kuumottavaa häkellyst ku istuin meses ja vuosikauden viilipytyt tuli juttelee kaikki rivis. toinen vaa kyseli kuulumisii, toinen taas halus sitä samaa vanhaa tarinaa jatkaa ja neljättä jota ootin ei tullukkaa. haRRRmi.
ja hei puput ei tarvi olla mun kans samanlaine, mitää muuta en sit vihaakkaa nii paljo. ja kyllä, olen blogiaddikti.
