mun maailman kuva mureni eilen silmissä. iha semmoses pienes hetkes. pienest kysymyksest. rehellinen vastaus ja se oli siinä. mä en muista koska mä viimeks olisin ollu niin lamaantunu ja paniikin vallas, mä en muista koska viimeks olisin valvonu yön vollottaen surkeeta elämääni sulkematta silmiäni minuutikskaa yöllä. mä oon surkee ihmine ja arvoton sen lisäks. mä istuin koomassa koulussa ja pidättelin kyyneleitä, ei mun elämä saa mennä näin? oonko mä niin höveli, että uskon kaiken mitä ihmiset sanoo? mä riuduin sielä ja koitin selvitä koko päivän, mä näytin kamalalta ja olin hiljaa.

mä hipsuttelin hiljaa alen luo, siit me mentiin kahville. se sano et mä näytän kurjalta ja ettei mulla oo kaikki kunnossa. vaikka mä yritin kuinka väittää vastaan. mä tiesin et olin istunu sängyn päädyssä nojaten käsii ja harkitenjotai vakavaa. ja ku mä tiesin etten nuku sinä yönä ollenkaa, emmä vaan voinu. enkä mä osaa nytkää kertoo kuinka paljon se se merkkaa, en osaa kertoo miten muo koskee, enkä mä osaa kertoo asioiden oikeeta laitaa kuullostamatta idiootilta ja tosi säälittävältä teini huoralta.

mul on ollu koko päivän järkyttävä päänsärky ja hirvee paine pään sisällä. mul on oksettava olo ja tuntuu siltä ku henki ei kulkis. kollareiden kuminauha tuntuu kiristävän ja toppi tuntuu puristavan eikä sukatkaa oo mukavat ja jalkapohjiin pistelee. mun silmät on väsyneet ja ehkä varjostuneet. mun mieli hoipertelee eikä ajatus pysy kasassa. kukaan ei pysty ymmärtämään miten mä taas sain kaiken hetkessä katoomaan. miten mä taas pilasin kaiken. ja kuinka mä pelkäsin eilen enemmän ku aikasemmin. voisin vieläki maata keskel sänkyy tuijottamas kattoo pyytäen mun mieleltä anteeks ja joltain muultaki.

mun pää hajoo tähän painostavan aikuismaiseen käyttäytymiseen, enkö mä vaan voi heittää lattialle pitkäkseni ja itkee ja huutaa nii lujaa ku ihmisestä lähtee ääntä. miksen voi? se ei oo sun arvolles sopivaa. ei ne pysty ymmärtää.