kelasin jäädä juhannukseks himaa. jos tääl ei oo ketää, mulle riittää et voin yksin pimees kattoo leffaa ja syödä jäätelöö. ja taas miettii.

tänää olin taas vaihteeks ihan hyvällä tuulella ja lähin koirien kans lenkille (mihin oon voinu tunkea yhen iPodin!?) mul oli reitti tarkasti suunniteltuna mut kuinkas kävikään, käännyin risteyksen liian aikasin ja päädyin tielle joka loppu kesken, näin kivan polun jota aattelin seuraa jos vaik pääsisin sinne mihin oli tarkotus. hyväl tsägäl puol tuntii metsäs seikkailtuu löysin kallion jost sit tsekkasin mis meitsi vois mahollisesti olla. näin iha random taloja ja tooosi kaukana loisti alen talo. kysymys siis herää kuinka heletissä olin syrjälästä päätyny jonnekki pitkälle kuonomäentielle? jatkoin zombina siel vitun metikös ja päädyin lopulta tutun päiväkodin pihaa mist oli viel se reilu 2km meille. kyl meinas taas kyyneleet tulla silmii ku kelasin et mä en enää jaksa. mä en vaa pysty. ei mitää pääsin ku pääsinki himaa ja kävelin koirien kanssa n. 7 km lenkin. enkä tasan mee enää koskaa samaa lenkkiä. ainoo ajatus koko matkan aikana mahdollisesti oli: ''MÄ HALUUN KOTIIN, NYT JA HETI!''

voisin vielä tänää hinata itteni keskustaa, sinne tosin ajan. en kävele enkä pyöräile enää metriikää ilman musiikkii. se saa mun pään sekasin ja ajatukset karkaa käsistä. en edelleenkää voi käsittää mihin se soitin on voinu kadota, en ikinä oo hävittäny sitä. muo ottaa päähän ihan törkeesti. itku ja parku.