oli kuva nähä kivoi ihmisii joit ei oo pitkää aikaa nähny, ja oli kiva jutella kaikest mitä ei muille oo kertonu ja kiva hengittää ja vetää keuhkot täytee ilmaa. mul oli fiilikset taivais ku polkasin vanhan tunturin meijän hiekkatieltä menee. se sama fiilis jatku koti matkal, heti ku kaarsin meijän pihaa ni arki iski ku nyrkki naamaa. näin meijän punasen vajan, menin sisää. siel ei ollu ketään. laahustin pieni pettymys rinnas sisälle, jos porukat datas hiljaa ja oli ihan pimeetä. menin makaa sohvalle ja tuijotin pimees kattoo, mul oli outo fiilis. sellane jännä, mun rintaa puristi ja ajatuset kulki ku filminauha. mä en halunnu et se katkee, joten mietin pääni puhki ja tuli mielee vaa ''mitä jos...'' kysymyksii. en löytäny taaskaan vastauksii.
ku mä saan pienen hetken. saan istuu hetken ja miettii. mä en oo taaskaan hävinny mitää muuta ku aikaa. ei mul toisaalt oo kyl enää mitään menetettävääkää. pistän mielelläni kaiken pelii ja otan joka kerta turpaan. lisäks elän koko ajan nii unelma rikasta elämää et mun ajatukset liitää pitkälti näin: '' sinä päivänä ku astun vaskivuoren ovesta sisään, mulla on taas kaikki hyvin.'' julma elämä jää selän taakse ja voin onnellisesti näyttää sille kieltä lasi oven takaa.
kesäkisuilu vois mahdollisesti olla mun juttu, iha niiku mul oli useesti talvi perjantaisin ja lauantaisin oikein kivoja hetkiä röykässä. ainoo paikka mis voin ajatella tulevaa enkä pyörii vanhois menneis muistois ja repii haavoi auki uudellee ja uudellee. enkä lähe väittää ettenkö täs pienes käpykyläski ois mukavii hetkii viettäny, mut pikku hiljaa ne saa vaa silmät kostuu ja ajatukset karkaa. miks mä oon tullu tähän pisteesee?
entä onks oikeutettuu heittää joka suunnast paskaa niskaa ku valmiiks menee huonosti. mm. huono päivän takia mulle haistatetaan vitut ja käsketään painuu vittuun. seuraavana päivänä se kuittaillaan: sori. kiitti näist. mul ei mee hyvin. silti mun täytyy jaksaa muiden huonoja päiviä ja olla ystävällinen kaikille, hymyillä vastaan tulevalle lapselle joka näyttää keskisormee ja haistattaa.