totaalinen romahdus. ja itku. ja kaikkee. ne kelaa et tahtoisin puhuu, mut en taho. ne miettii mikä tyttöö vaivaa, ei mikään se on vaan sekasin ja hysteerinen. sit ne tarjoo apuu, mutta ku tarviin toisenlaista apuu.

pelinappula suurvaltojen keskellä, ulos ei oo pääsyy ja jokainen sana uurtaa muhun syvii viiltoja. ajatukset enemmän sekasin ku koskaan ja ne lipsuu. asioiden keskittäminen ja sitä kautta selvittäminen mun pään sisällä on mahotonta. en taho puhuu tää on mun asia. en taho antaa ku satunnaisille ihmisille suuntaa antavaa osviittaa. mä en avaa suutani ees pakosta, mä selviin ite. ongelma on mun pään sisällä ja kaipaan ulos pääsyä. kaikki ovet ja ikkunat on lukittu vaikka tahon seistä kalliolla huutamassa suoraa huutoo niin lujaa ku musta lähtee. käytännössä mahdotonta toteuttaa nöyryyttämättä itteensä.

mä oon kyllästyny pyöriin täs käpykylässä. miten must tuntuu et minne katonkin jollain on joku lemmikki kainalossa jonka kanssa ne kiehnää julkisesti. ystävätki tulee vastaan harrastaen hyötyliikuntaa poikaystäviensä kanssa unohtaen et on ihmisii jotka kaipaa niien seuraa eikä vinoiluu yksin olosta. liikunta on mun uus paras ystävä. sehän on ainoo asia jossa voin keskittyy vaan itteeni täysillä.

minä en ymmärrä. en tosiaankaa en sitte ollenkaa. voinko nukkuu ens vuoteen? kerää ittes naine ja lopeta toi itsesäälissä rypeminen ennen ku joku tekee sen sun puolesta