ollaa kaikki lähetty samast pistees. älä jää ihmetteleen vaa tee jotain itestäs.joku tuottaa nyt ongelmii enemmän ku pitäs. ihan ku mus roikkuis joku hidaste joka huutais älä jatka elämää, älä ilman muo. oot vastuussa musta ku mul ei oo muita. toisaalt joku varmaa yrittää rakentaakki elämäänsä mun avulla kasaan. ihan ku muo yritettäs jotenki estää olemast onnelline ja elää elämää etee päi vai miks muuten mun niskaan sataa jatkuvaa herjaa ja paskaa. jotenki nöyryytetty olo ja häpee, ku oisi tehny jotain väärin. semmost pient vinoiluu ja vihjailuu niinku oisin kohdistanu nenäni väärää suuntaa elämäs. kenties katkeruutta? ihminen jol on niinki vahvat kriteerit ei millää voi koskaa edistyykkää. löytyyks täst syy miks puhun vaa muutaman ihmisen kanssa vakavissani mun asioista jos niillekkää? must tuntuu et tääl ei osaa kukaa olla ilonen toisten puolesta millään tavalla.
mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä lähemmäs me saavutaa mun viime kertast kokeiluu, rupeen tuntee ahdistust. jos taas käy niinku viimeks ? lopetan koulun ja muutan mongoliaan, vaikka mun rakkaat vanhemmat varmaan istuttais mut takas koulun penkkiin ja kattois muo ilmeellä: ''me tiedettiin koko ajan, sä oot liian nuori.'' eiks ois vaa helpompi sanoo suoraa haluuks ne et mä opiskelen itelleni ammatin, ai haluuks ne et mä vaan ratsastan ja lopetan koulun ja opiskelen 40 vuotiaana ittestäni siivoojaan. missä vaiheessa mun mielipidettä on kysytty saati sitte kunnioitettu. SILLÄ tyttöhän ei voi olla täysin vakavissaan ratsastuksessa jos se ei omista sille koko aikaansa, vitut koulusta vitut miehistä. hevoset nyt ja aina, ikuisesti. miks en vois rakastaa ratsastamista yli kaiken vaikka mulla ei ookkaan sille tällä hetkellä varaa omistaa mun kaikkee vapaa-aikaa. miks en vois olla enemmän ku kiinnostunu täysillä ratsastamisesta vaikka oon siinä samassa kiinnostunu opiskelemaan itelleni ammatin johon tahon ? tätä menoo hajoon tähän
touhuun parin vuoden sisällä. järjestäkää ees nätit hautajaiset.
en osaa istuu ruotsin tunnilla välinpitämättömänä. jatkuvasti mun pään sisäl joku sanoo et toi ihminen on vaaraks sun järjen juoksulle. niihä se onki, mut seki on jollain tavalla rauhottunu ja oon siin samas onnistunu parsii omat ajatukset kasaa. pari viikkoo takaperin jouduin puristaa lujasti käden korville etten kuulis sen ääntä. havahduin vaa siihen ku opettaja totes mun vieressä et hienoo viivi. en ees ymmärtäny mitä olin kirjottanu mun vihkoon. jotenki must tuntu et jos se ovi ois suljettu oisin menny pakokauhun valtaa ja lähteny siit ulos enkä enää koskaa palannu ruotsin tunneille.
halleluja must tuntuu et mun pää on täynnä ajatuksii ja mielipiteit jotka pitäs saada ilmoille. toiseksee mä tiiän et jos tosissani puhuisin jollekki ihmiselle kaikki mun asiat siin menis monta kuukautta et ymmärtäisin ne ja saisin sisäisen rauhan.
ja hei ku mun asiat selvästi näyttää taas kiinnostavan niitä joille ne kaikkein vähiten kuuluu ni tulkaapa kysymään aan rohkeesti multa. kyllä mä vastaan. tai löytäähän vastauksen täältki jos kuvittelee osaavansa lukee rivien välistä.
