töissä on kivaa, mä viihdyn sielä. koulussa on tylsää, vaikka viihdyn sieläki ni opiskelu ei maita. toisaalta oon tyytyväinen mun todistukseen tällä hetkellä.

mun pään sisällä joku heittää voimakasta kuperkeikkaa. lähinnä se että mä en tiiä mitä mä haluun mun elämältä saa mut kuolee stressiin. oonhan mä onnellinen, oikeesti. toisaalta taas niin kasaan ahdistunu että hävettää. eilen rupesin kesken kaiken itkee ihan vaan sen takia et mä en jaksanu mennä seuraavana päivänä kouluun. syy kuullostaa tyhmältä, mut asia vaa meni nii. eihän mun sankarimieheni kyenny sitä ymmärtämään. ei sitä ois kukaan kyenny ymmärtämään.

ja mun koko keho kiehuu raivosta. se myös paisuu ruuasta ja se on noloo. mun oma kuva murtuu peilin eessä ku toteen taaaas vaan lihonneeni. joskus kuitenki pidän ittestäni ehkä ihan vähän.

mieheni soitteli mulle ja rupateltiin sitä sun tätä. mä vihaan sen ymmärtämättömyyttä mun asioita kohtaan. yleensä sanon vaan että unohda, koska musta on turhauttavaa vääntää asioita rautalangasta. ja ennenku kukaan käsittää väärin, toni on jo vaihtunu sitte joulun jälkeen, mä tyhmäilin myönnän.

mulla on hirvee ikävä monii ihmisii. kumma kyllä ei ketään läheisii ihmisii. menneisyyden ihmisii jotka haahuilee mun mieles menneysyyden kera. oon miettiny et pitäskö mun tehä radikaali ja jyrkkä käännös hätkähdyttämäl kaikki.

toisekseen mä en todellakaan tiedä mitä mun pitäs tehä, musta tuntuu et seinät kaatuu niskaan mut en osaa puhuu asioista. ei kukaan osais kuitenkaa auttaa, vähiten mun mies jolle joutuisin vääntää viel kaatuneiden seinien alta asiat rautalangasta. miks se ei ymmärrä? miks se ei ikinä ajattele mitään? se on aiheuttanu mun poissa-olon aikana mulle niin paljon mielipahaa ilman et se on ees ite ymmärtäny tehneensä mitää väärin. tajuton morkkis...

syvä anteekspyyntö

mul on ollu paussi. anteeks siitä, oon muokannu ja pilannu ja palannu ja vaikka mitä.

ruotsinmaalle kuuluu hyvää. nautin toisaalta täälä olosta, koska mun ei tarvii ajatella mitään. tai no toisinaa vaa. musta tuntuu et mut on lyöty henkisesti ihan kasaan: ''viivi mun täytyy kertoo...'' ei älä kerro, anteeks mä en pysty nyt kuuntelemaan. ja mulle tulee ilkee olo jota kadun.

vitun ihmis-suhde kiemurat räjähtää käsiin, ehkä mun pitäis sulkee puhelin, pistää kone kii ja nyhjöttää yksin nurkassa itkemässä ja miettimässä miks kukaan ei kuuntele. poikaystäväni ei osaa ymmärtää, se ei ymmärrä. se ei vaan osaa, vaikka kuinka yrittäisin kertoo ja vaikka se kuinka väittäis tietävänsä mitä tarkotan ni se ei sitä ymmärrä. se ei myöskään koskaan tuu ymmärtämään ja mä tiedän sen. se tässä muhun ehkä eniten sattuu, siks sanonki toisinaan sille tosi rumasti. muo ärsyttää syvästi. tekis mieli ravistella ja hakata oma pää sohjoks johonki kiviseinään, mut mitä mä siit hyötyisin?

mun pää on tyhjä, on sanaton ja ontto olo. hirvee tarve kuitenki purkaa ittensä sataan pieneen osaan. mä tunnen ihmisen joka ymmärtäis, mut en haluu purkaa sille kaikkee, en vaa jaksa. en haluu rasittaa sitä, mielummin kannan tän koko taakan omilla hartioilla ja itken kivusta.

antakaa mun hengittää, mä en jaksa.

Tänään menee hyvin - negatiivisesti.
Oon joka tapaukses vastaan, ihan sama mist puhutaan.
Ei natsaa, ä-ää, ihan paska.
Enkä myönnä mitään mitä joskus muka tein.
Eka sana mitä koskaan opin oli ei.
Oon kaikkee vastaan enkä minkään puolesta.
Negatiivisii terveisii Suomesta.
Asennoidun tappioon optimistisesti, Pessimisti yllättyy positiivisesti.