mul on ollu paussi. anteeks siitä, oon muokannu ja pilannu ja palannu ja vaikka mitä.
ruotsinmaalle kuuluu hyvää. nautin toisaalta täälä olosta, koska mun ei tarvii ajatella mitään. tai no toisinaa vaa. musta tuntuu et mut on lyöty henkisesti ihan kasaan: ''viivi mun täytyy kertoo...'' ei älä kerro, anteeks mä en pysty nyt kuuntelemaan. ja mulle tulee ilkee olo jota kadun.
vitun ihmis-suhde kiemurat räjähtää käsiin, ehkä mun pitäis sulkee puhelin, pistää kone kii ja nyhjöttää yksin nurkassa itkemässä ja miettimässä miks kukaan ei kuuntele. poikaystäväni ei osaa ymmärtää, se ei ymmärrä. se ei vaan osaa, vaikka kuinka yrittäisin kertoo ja vaikka se kuinka väittäis tietävänsä mitä tarkotan ni se ei sitä ymmärrä. se ei myöskään koskaan tuu ymmärtämään ja mä tiedän sen. se tässä muhun ehkä eniten sattuu, siks sanonki toisinaan sille tosi rumasti. muo ärsyttää syvästi. tekis mieli ravistella ja hakata oma pää sohjoks johonki kiviseinään, mut mitä mä siit hyötyisin?
mun pää on tyhjä, on sanaton ja ontto olo. hirvee tarve kuitenki purkaa ittensä sataan pieneen osaan. mä tunnen ihmisen joka ymmärtäis, mut en haluu purkaa sille kaikkee, en vaa jaksa. en haluu rasittaa sitä, mielummin kannan tän koko taakan omilla hartioilla ja itken kivusta.
antakaa mun hengittää, mä en jaksa.
