mieheni soitteli mulle ja rupateltiin sitä sun tätä. mä vihaan sen ymmärtämättömyyttä mun asioita kohtaan. yleensä sanon vaan että unohda, koska musta on turhauttavaa vääntää asioita rautalangasta. ja ennenku kukaan käsittää väärin, toni on jo vaihtunu sitte joulun jälkeen, mä tyhmäilin myönnän.

mulla on hirvee ikävä monii ihmisii. kumma kyllä ei ketään läheisii ihmisii. menneisyyden ihmisii jotka haahuilee mun mieles menneysyyden kera. oon miettiny et pitäskö mun tehä radikaali ja jyrkkä käännös hätkähdyttämäl kaikki.

toisekseen mä en todellakaan tiedä mitä mun pitäs tehä, musta tuntuu et seinät kaatuu niskaan mut en osaa puhuu asioista. ei kukaan osais kuitenkaa auttaa, vähiten mun mies jolle joutuisin vääntää viel kaatuneiden seinien alta asiat rautalangasta. miks se ei ymmärrä? miks se ei ikinä ajattele mitään? se on aiheuttanu mun poissa-olon aikana mulle niin paljon mielipahaa ilman et se on ees ite ymmärtäny tehneensä mitää väärin. tajuton morkkis...