voi luoja pikkusiskoni on nero. se lukee muo ku avointa kirjaa. eikä auta et se on 10 vuotias. se ymmärtää jotain. elän silti siinä toivossa et se oli siltä vaan pienoinen heitto. mä putosin kyl aika huolel kovaa ja korkeelt rysähdin ikävästi maan pinnalle todellisuuteen. ''kyl mä tiedän sen. te vaan panette.'' mahdollisesti saman aikasesti mun posket tavotteli paloauton väriä, ku päästin kireen naurahduksen. kyllä se muutenki on jo kasvanu nii isoks lapseks. se ei saa ees hillittyy sen kiukkuunsa. viimeks eilen se kajautti tääl järven ranta tontil nii et koko vääksy värisi: ''PERKELE VIIVI, KESKITY!''mul on vapaa päivä. mut ylläri oon maannu sängyn pohjal maannu muistojen keskellä ja kironnu ääneen. vaikka mä en sitä myöntäiskään mä rakastan silti. emmä sitä välttämättä keneenkää kohdista, koska mä en saa sille aikaseks järkevää syytä. mutku mä aikani kelaan vanhoi asioita muo rupee hiljalleen vituttaa ja sit lopetan (kyllä kaikki varmaa mäkee mun läpi et se on vaa turhan päivästä toive ajatteluu) koska oon nii paska muija. mut täl hetkel oon viel siin tilas et ootan sitä vikaa iskuu joka saa mut lopullisesti maahan, sitä iskuu jonka jälkee ei oo paluuta.
mä oon myös miettiny et haluun menestyy mun elämässä. aijon pistää kaikkeni pelii ja näyttää kaikille et must oikeesti tulee viel jotain ja et mä oikeesti osaan ku mä haluun osata. ja et kaikki on vaa aliarvioinu mut ja pitäny muo vitun idioottina ja must ei ikinä tuu nii hyvää ku teist tulee ja niinpoispän. mut väärin. te ette tiiä mihin mä pystyn, ettekä ees haluu tietää. mut on poljettu maahan eikä kukaan oo nostanu muo sieltä ylös, miks siis kukaan uskois että mullaki on ne pienet tunteen hivenet jäljellä, vaikka makaanki lammikossa teijän mattona ettei teijän jalat kastu.
nyt ku meitsi jäin tänne mökille yksin chillaamaan ni mulle tuli hyvä fiilis. ei mitään härdelliä missään iha rauhallista ja mun ajatukset lentää vapaina. loistavaa, tästä mä mahdollisesti voisin nauttiakki.
